Tein itselleni kerran kokoelmaa harmonikkamusiikista; kuuntelin levyjä ja valitsin. Mutta eipä äkkiä löytynytkään sopivaa. Kappale toisensa jälkeen joutui hylättyjen listalle ja esiintyjä toisensa jälkeen todettiin kelpaamattomaksi. Tämä kivaksi arvioitu valinta oli muuttumassa repiväksi työksi.
Mikä sitten oli vialla ?
En pitänyt kappaleiden soittotyylistä. Jokainen soittaja pisti esityksiin liikaa itseään, poikkesi liikaa rauhallisesta alkuperäisesityksestä. Jokaisen ilmeisesti piti todistaa, että kyllä hän osaa ja kyllä hän taitaa. Ne olivat poikkeuksetta hermostuttavia esityksiä. Ilmeisesti sopivia tähän yhteiskuntaan ja kiireiseen elämänrytmiin. Ei siis mitään "vanhusmusiikkia". Niiden kuunteleminen oli tavattoman rasittavaa. No toki sain lopulta jonkinlaisen kokoelman vaivalla rakennettua.
Henkisesti valmistin itseni siihen, että joudun joskus tulevaisuudessa pyytämään joltakin:
- Anteeksi, mutta voisitko soittaa tämän niin, että et itse ole paikalla. Niin, että täällä olis vain tuo laulu ja sen tekijä.
Mutta onneksi ulkoilmassa esiintyjät ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta hienoja, hyviä, taitavia ja osaavia. Ja he soittavat rauhallista ihanaa perusmusiikkia.
Soikoon harmonikka, nuo pirunkeuhkot, ikuisesti ja ihanasti kauniissa suomalaisessa luonnossa.
Minulle haitarimusiikki on yhtä kuin lapsuus. Harrastin hyvin aktiivisesti kansantanssia aivan pienestä ihan aikuisuuteen asti, ja harmonikan ääni vie aina ajatukseni kesäiltoihin, tanssilavoille, koivun tuoksuun, mukavien ihmisten seuraan... Mutta se on kyllä totta, että yliyrittäminen ja liiallinen (turha) taiteellisuuteen pyrkiminen voi pilata musiikin, varsinkin kansanmusiikin, jossa parasta on nimenomaan se konstailemattomuus ja aitous.
VastaaPoista